perjantai 15. kesäkuuta 2018

Sinfonikko Tuomas Holopainen

Olohuoneessani soi tajaan musiikki. Uutinen lähipiirilleni ei ole, että jo opiskeluaikoina opin raskastamaan klassista musiikkia. Yliopiston juhlasali ja Sibelius Akatemia kävivät tutuiksi. Nykyään Yle Radio 1 soittaa kotiin ankkuroituneelle paljon toivemusiikkia. Radiota kunnellen on helppo virittäytyä päivään, jatkaa sitä ehtoisasti tai kääntyä illan vuoteen rauhaan. Huomaan, että vanhan ajan musiikille vuosisatojen takaa on kehittynyt erityinen sija sydämmessäni. Aina kun kuulen sitä, rauha valtaa mielen. Tunnustaudun myös, monelle yllätykseksi, metallisen rockin ystäväksi. Vanhoilla päivilläni, vasta äsken, löysin Nightwishin sinfonisen metallirockin. Uskokaa tai älkää, herkistyn aina katsoessani sen konsertteja kotiPC:ltä. Nightwishin musiikki on hyvin sinfonista, sävelrunoelmaa monia inhimisen elämän ulottuvuuksineen. Olen alkanut mieltää Tuomas Holopaista yhtenä nykyajan nerokkaimmista sinfonisen musiikin säveltäjistä. Ei ole ihme, että hänen musiikkinsa koskettaa miljoonia ympäri maailman niin syvästi kuin tekee, nyt myös minua.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Tuntematon tuttu

Taannoinen muistikuva Varpalan kamarista, kasa ihmisiä paljoon vaikuttanneen Matti Mykkäsen jalanjäljillä tyttären kutsumana. Tapaan joukossa tutun tuntemattoman. Häkellyn, kun hän kysyy: "tunnetko minut?" Vedän henkeä ja pyydän anteeksi. En ihan heti muistanut, oli pyydettävä virkistämään muistiani. Esittäytyi luokkatoverikseni puolen vuosisadan takaa. Luokkakaverini, hyvänen aika, lukioajoilta. Olisihan minun pitänyt muistaa tuo Eija, josta aikoinaan ajattelin, että matikan maikkahan hänestä tulee, mutta ei, apteekkialalle oli "ajautunut". Mainio jälleenkohtaaminen ja tutustuminewn tuttuun tuntemattomaan. Monet kouluimaailman yhteiset hetket ja tapahtumat siinä verestyivä mukavasti. Kiitos illan emännän.

Nyt kohtalotoveri

Kävelen ensi kertaa Kuopion syöpäsairaalan sädehoitoyksikön käytävää, kiinnitän katseen seinään tapetoituun nuottiviivastoon. Kopio alkueräisestä sävellyksestä, jonka Leif Segerstam oli vähän aikaisemmin tehnyt kiitokseksi saamastaan hyvästä hoidosta yksikössä. Pysähdyn sen äärelle. Katson, joko kahdensadan raja sinfonioista on ylittynyt. Palautui mieleen hetki, jolloin ensi kerran tutustuin mieheen. Olimme sopineet tapaamisen työhuoneeseeni Vaasassa. Tarkoitus oli tunnustella häneltä sävellystä ABB:n satavuotisjuhlaan Finlandia talolla. Sisään astui vilkkaan oloinen taiteilija, joka on itsekin muusikko ja myös sinfonikko. Pian selvisi, että sinfonioitakin on jo läjä, ja että sana "electric" häntä innoittaisi kovasti pulsatiiviseen sävellystyöhön. "Pulsatiiviseen", kysyin ja sain selvityksen sävellystekniikasta, joka mahdollistaa satamääräisen sinfonioiden kirjon. No sopimushan siitä myöhemmin syntyi ja teos "Electric Confrontations" -sinfonia n:o 89 näki päivän valon ja esitetiin säveltäjän itsensä johtamana ja Helsinigin kaupunginorjesterin soittamana. Saatoimme mainostaa teosta Vaasan oman pojan sävellyksenä, sillä jo ensi tapaamisessa LS ylpeänä kertoi syntyneensä Vaasan aseman naapurustossa ja jo pienenä poikasena imeneensä rytmitajunsa höyryveturien puksutuksesta.

Vesakin lähti, muisto jäi

Tartun muistikuvaan, joka on mielessäni usein. Muistikuva tuonen majoille jo siirtyneestä Vesasta, läheiseksi tulleesta työtoveristani ja yhteisestä matkastamme. Ensi kerran tapasin hänet työmatkalla Raahessa, oli paikallisen sanomalehden avustajana kuulemassa, mitä uutisia nyt Raahen rautatehtaasta. Ja kun nuori tiedottaja sitten tarvitsi avustajaa henkilöstölehden tekoon, tartuin häneen ja yhteistyömme alkoi. Monenmoista koimme yhteisellä matkallamme. Titaani oli Otanmäki Oy:ltä fuusiossa peritty henkilöstölehti, joka oli kuin henkilöstölehdet silloin, johtoa edestä ja takaa. Sen kimppuun aioimme käydä ravakasti kustajan vastarintaakin uhmaten. Mutta millaiseksi, esikuvia ei ollut. Ratkaiseva suunta löytyi opintomatkalta USA:sta. Näin konferenssissa videon korkean pilvepiirtäjärakennuksen päällä teräspalkkia ruuvaamassa olleesta asentajasta. Ylpeänä hän kertoi, mitä oli tekemässä, työnsä tärkeydestä ja merkityksestä isossa kokonaisuudessa. Siitä löytyi idea meillekin lehden tekoon. Oli alettava tekemään juttua ihmisistä työssään, annettava arvoa heillekin. Arvata saattaa, että "Uusi otteemme" herätti monenmoista porinaa, mutta monen yllätykseksi esimieheni tuki tavoitettamme, jopa niin, että toimittajakuntaan pian liittyi myös entinen pääluottamusmies. "Uusi oteemme" oli harvinaista henkilöstölehtuikentässä silloin. Siitä saimme myös paljon kiitosta. Samaa myönteistä hyväksyntää ei sen sijaan meille tullut toisesta "vallankumouksellisesta" ideastamme. Äkkisestään kerran päätimme tehdä yhdestä numerosta AntiTitaanin, sellaisen, jossa mikään ei olisi todellista. Vähän kuin silloin tehdyt kuuluisat teekkarien vappujulkaisut. Ja kaikessa viisaudessamme teimme sellaisen ja saimmekin siitä kovasti korvillemme. Kohta lehden ollessa jo jakelussa esimieheni tuli koputtamatta huoneseeni lehtinippu kainalossaan, laski sen pöydälle ja sanoi; "Sitten viimeinen numero tällaista". Onneksi siinä puhui entinen teekkari eikä asiaan enää palattu.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Lohdutuksen evankeliumi

Lauluistaan tutut Jaakko Löytty ja Arja Piispa olivat itseasissa kuultuina. Hauraiden tunteiden ja herkkien tuntojen tulkkeja. Puhutteleva haastattelu kerta kaikkiaan. Nöyryys, armon kaipaus ja ikuinen kilvoittelu ovat tunteville tuttuja tuntemuksia. En tarkkaan muista, miten törmäsin ensi kerran heidän musiikkiinsa. Ehkäpä kuulin laulut "Palmumatolla" tai "Pohjoisesta etelään", joilla on yhä tila minulle. Tai ehkäpä laulu "Viimeisellä portilla", johon tutustuin äitini kuoleman aikoihin. Mutta kaikken yli heidän tuotannossaan nousee pastoraalinen "Kahden maan kansalainen". Se on todellinen lohdutuksen evankeliumi Esa Ruuttusen laulamana.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Helgen joulu

Ihmetys ja hymy seurasivat, kun esimieheni kertoi omasta joulun vietostaan. Perinteensä tapaan oli lähtenyt perheineen Rautaruukin rautamajalle Äkäslompoloon. Oli lunta ja pakkasta kuin ennen vanhaan. Tuli tapaninpäivä. Oli aamuyöstä lähdettävä viemään poikaa Kemiin varhaislennolle. Helgelle se ei ollut ongelma, oli tottunut jo nuorena kovaankin ajoon. Majan edessä odotti rautatehtaalta lainattu edustus-Doge, jolla matka taittuisi joutuisasti. Todettuaan pakkamittarin lähti lämmittämään autoa hyvissä ajoin. Mutta eipä käynnistynyt, oli ollut lappilaisittainkin kova pakkanen. Mitä insinööri tekee silloin, nostaa konepellin ylös ja ryhtyy hommiin. Ajattelee, että kaasuttaja on jäätynyt ja ryhtyy purkamaan sitä, mutta pahaksi onneksi kadottaa neulaventtiilin lumen syövereihin. Uskomme, että hangesta sitä on mahdoton löytää - vielä yön pimeydessä. Arvelimme, että matka oli lykättävä ja odotettava arjen tuloa ja autolle hinausapua. Mutta mitä vielä, neuvokas insinöörimme ei lannistunut, alkoi ämpärein ja kipoin kantaa lunta saunan lämpöön sulamaan. Ja fysiikan laki toimi tässäkin tapauksessa, neulaventtiili löytyi vesiastian pohjalta ja matka Kemiin kohta alkaa.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Rikas satujen saari

Mielen sopukoissa Islanti on myyttien ja satujen saari. Maaperän tulisuus, kuumat lähteet, jylhät ylängöt ja vihreät laaksot tekevät vaikutuksen tänäkin päivänä. Viikinkien jälkeläisille luonto oli kummallisten sattumusten ja tarinoiden lähde. Väkevän kuvan siitä antaa Halldór Laxness mainioissa kirjoissaan. Tämä muistuu mieleen, kun ajamme kirjailijan kotitienoon kautta kohti Reikjavikia. Taakse ovat jääneet Pingvellirin kivet, Geysirin laavalähde ja Gullfossin valtava vesiputous. Tulee ajatelleeksi, miten rikas Islanti onkaan. On maaperän lämpöä ja vesivoimaa yli tarpeen. Parlamentissa ollaan ylpeitä Islannin pitkästä demokratian perinteestä, jonka juuret ulottuvat Pingvellirin kiville 900-luvulla. Puhemies Einar K Gudfinnsson opastaa UKK-kerholaisia tämän päivän politiikkaan. Taloutta taannoin järkyttäneet pankkien riskien otot alkavat olla taaksejäänyttä elämää. Maan budjettitalous on ylijäämäinen. Lounastapaamiseen Vigdis Finnbogadottirin kanssa liittyy paljon mielenkiintoa. Lämminhenkisyys ja valoisuus henkivät yhä 85 vuoden ikään ehtineestä maailman ensimmäisestä naispresidentistä. Palautuu mieleen kuva isäntäpöydän takaa 1990-luvun lopulla Vaasassa, kun hän presidentin tehtävät jo jättäneenä vieraili Strömbergin mäellä.